Punamultahautaukset
Pohjois-Karjalan Esihistoriaa
Pohjois-Karjalan esihistoriaa
Punamultahautaukset
Punamultahautaukset
Punamultahautauksia tunnetaan Suomesta mesoliittiselta kivikaudelta alkaen. Vanhimmat punamultahaudat olivat yksinkertaisia maakuoppia, joissa vainaja tai koko kuoppa oli värjätty punamullalla. Joissakin haudoissa on veden hiomia pyöreitä kiviä. Tällaisia hautoja tunnetaan muunmuassa Vantaan Jönsasista. Mesoliittiselta kaudelta on myös pääosa kuuluisan Peurasaaren, Äänisjärven Olenij Ostrovin kalmiston hautauksista, joissa vainajien luut ja runsas luuesineistö on osittain säilynyt.
Suomesta punamultahautoja tunnetaan yli 40 kohteesta. Pohjois-Karjalasta punamultahautoja on ainakin Outokummusta, Pyhäselästä, Kiteeltä, Rääkkylästä ja Lieksasta. Suurin osa hautauksista sijaitsee kivikautisilla asuinpaikoilla.
Punamultahauta on maanalainen ruumishautaus, jossa vainaja on asetettu suorakaiteen muotoiseen kuoppaan. Useimmiten vainajat on haudattu yksin. Samalla paikalla voi olla myös punamullattomia hautauksia, jolloin hautauksen olemassaolo havaitaan hautaan asetetuista esineistä. Useimmat punamultahaudat ovat vain 20–30 cm syvyydellä maassa.
Punamultahautaus
Punamultahautaukset
Hautauksissa käytetty punamulta on periaatteessa samaa ainetta, millä Suomen maaseudulla värjättiin talot. Punainen väri on rautaoksidipitoista maata tai hiekkaa, joka punertuu poltettaessa. Punamultaan on ehkä myös sekoitettu jotakin eloperäistä ainetta, joka on saanut punamullan helpommin levitettävään muotoon, ja jota on voitu hieroa vainajan iholle. Punamultaa ei käytetty pelkästään hautauksiin vaan sillä värjättiin myös astioita.
Punamulta on selitetty usein veren ja elämän väriksi, ja siten se varmistaisi vainajan elämän tuonpuoleisessa. Värien symboliikka on kuitenkin hyvin kulttuurisidonnaista, eikä moderni värisymboliikka ole sellaisenaan siirrettävissä esihistoriallisiin yhteyksiin.
Itse vainajista ei useimmiten ole jäänyt jäljelle mitään, joskus kaivauksissa on löytynyt hammaskiillettä. Tervolan Törmävaaran kalmistossa oli joistakin vainajista jäänyt punamullan sekaan luujauhoa.
Hauta-antimiksi sanotaan kaikkea vainajan mukaan pantua esineistöä, ja usein niiden katsotaan olevan jonkinlaisia lahjoja vainajalle tai tarve-esineitä, jotka halutaan antaa mukaan tuonpuoleista elämää varten. Suomalaisissa haudoissa yleisin esine on meripihkanappi tai -riipus. Usein mukaan on annettu myös pii- ja liuskenuolenkärkiä sekä veitsiä ja kaapimia. Joissakin haudoissa on myös kirves.
Punamultahautojen läheisyydestä on usein löydetty liesiä tai merkkejä tulenpidosta ja tätä on pidetty mahdollisena merkkinä ruumiin valvojaisista tai jonkinlaisesta vainajalle järjestetystä hautajaismenosta.