Hautauksissa käytetty punamulta on periaatteessa samaa ainetta, millä Suomen maaseudulla värjättiin talot. Punainen väri on rautaoksidipitoista maata tai hiekkaa, joka punertuu poltettaessa. Punamultaan on ehkä myös sekoitettu jotakin eloperäistä ainetta, joka on saanut punamullan helpommin levitettävään muotoon, ja jota on voitu hieroa vainajan iholle. Punamultaa ei käytetty pelkästään hautauksiin vaan sillä värjättiin myös astioita.

Punamulta on selitetty usein veren ja elämän väriksi, ja siten se varmistaisi vainajan elämän tuonpuoleisessa. Värien symboliikka on kuitenkin hyvin kulttuurisidonnaista, eikä moderni värisymboliikka ole sellaisenaan siirrettävissä esihistoriallisiin yhteyksiin.

Itse vainajista ei useimmiten ole jäänyt jäljelle mitään, joskus kaivauksissa on löytynyt hammaskiillettä. Tervolan Törmävaaran kalmistossa oli joistakin vainajista jäänyt punamullan sekaan luujauhoa.

Hauta-antimiksi sanotaan kaikkea vainajan mukaan pantua esineistöä, ja usein niiden katsotaan olevan jonkinlaisia lahjoja vainajalle tai tarve-esineitä, jotka halutaan antaa mukaan tuonpuoleista elämää varten. Suomalaisissa haudoissa yleisin esine on meripihkanappi tai -riipus. Usein mukaan on annettu myös pii- ja liuskenuolenkärkiä sekä veitsiä ja kaapimia. Joissakin haudoissa on myös kirves.

Punamultahautojen läheisyydestä on usein löydetty liesiä tai merkkejä tulenpidosta ja tätä on pidetty mahdollisena merkkinä ruumiin valvojaisista tai jonkinlaisesta vainajalle järjestetystä hautajaismenosta.