Puulustoajoitus

Kaikki tietävät, että puun vuosirenkaat eli lustot kertovat, kuinka vanhaksi puu on elänyt. Sen lisäksi lustoista voidaan myös selvittää, milloin puu on kasvanut. Tätä kutsutaan dendrokronologiseksi eli puulustoajoitukseksi.

Kasvukauden sääolot vaikuttavat puiden kasvuun samansuuntaisesti laajoilla alueilla. Hyvinä vuosina useimmat puut kasvattavat paksun luston, ja huonoina taas ohuen. Lustojen paksuudet voidaan mitata puun rungosta sahatusta kiekosta, kasvukairalla poratusta näytepuikosta tai vaikkapa vanhan puuesineen tasoitetusta pinnasta. Lustot mitataan mikroskoopilla, yleensä sadasosamillimetrin tarkkuudella. Mitatut lustonpaksuudet piirretään kasvukuvaajiksi, jossa vaaka-akselilla ovat vuodet ja pystyakselilla kunkin vuoden luston paksuus. Tällaisesta sahalaitakuviosta hitaan ja nopean kasvun vuodet ja pitemmän ajan vaihtelut erottuvat helposti ja eri puista mitattuja kasvukäyriä on helppo vertailla ja rinnastaa toisiinsa.

Lustoajoituksen perustana on pitkän ajanjakson kattava lustokalenteri, joka voidaan koota rinnastamalla toisiinsa eri-ikäisiä, mutta osittain samanaikaisia lustosarjoja. Esimerkiksi 200-vuotiaan elävän männyn sydänpuussa voidaan havaita samat kasvun vaihtelut kuin sata vuotta sitten rakennetun talon seinähirsien uloimmissa osissa. Jos rinnastaminen onnistuu, voidaan täsmällisesti sanoa, minä vuonna rakennuspuut on kaadettu, ja milloin ne ovat aloittaneet kasvunsa. Tällä tavoin lustokalenteria saadaan ulotettua ajassa taaksepäin. Ajoitettuihin rakennushirsiin voidaan taas rinnastaa jonkin vanhemman rakennuksen seinähirret, tai vaikkapa suosta tai järven pohjasta nostettujen puunrunkojen kasvukäyriä. Lustokalenterin luotettavuus on sitä parempi, mitä useamman rinnakkaisen kasvukäyrän mittauksiin se perustuu - puiden yksilölliset kasvunvaihtelut tasaantuvat, kun tietyn kalenterivuoden lustonpaksuus mitataan useamman puuyksilön keskiarvona.